Ensimmäinen vuoteni sairaanhoitajaopiskelijana

Terve taas (sairaanhoitovitsi, huomasitko?)

Ajattelin kertoa tänään ensimmäisestä vuodestani sairaanhoitajaopiskelijana. Olihan se aikamoinen muutos siihen elämäntyyliin mitä olin tottunut aikuisena sekä merimiehenä elämään.

Kun eräänä päivänä pääsin kotiin ja sain sen kirjeen jossa luki Tervetuloa sairaanhoitajakouluun. Minä melkein järkytyin, jopa itkin hiukan. Iloni oli valtava ja olo oli sekava, mutta mitäs nyt piti tehdäkkään? Rupesin heti muistelemaan että koulussahan pitää olla magee reppu ja penaali, siis kauppaan hakemaan niitä. Petyin kun kaupassa ei enää myyty niitä siistejä penaaleita jossa oli salalokeroita ja jotka muuttuivat esimerkiksi robotiksi tai pitivät ääntä (80-luvulla syntyneet muistavat). Noh, otin siis ne jotka miellyttivät silmää. Sitten tarvitsin kynät, tussit, pyyhekumit ja vihkot. Reppu pakattiin näitä tarpeita täyteen, ja nyt olin valmis, aikaa kului. Sitten vihdoinkin se kauan odotettu ensimmäinen kouluviikko alkoi.

Ensimmäinen viikko meni aikamoisessa sumussa ja jännityksessä kun tutustuttiin koulun käytäntöihin sekä omiin luokkalaisiin. Huomasin että tästä ensimmäisestä viikosta selviää helposti liikkumalla ryhmissä, koska mahdollisuudet kasvavat monikertaisesti että päädyt oikeaan luokkaan. Ryhmäytyminen oli hauskaa ja luokkalaiset tuntuivat kaikki todella mukavilta. Yhdessä kuljimme koulun käytävillä ja yritimme selvitä yhdessä ensimmäisestä viikostamme.

Tämän ensimmäisen viikon päätteeksi oli tietenkin fuksiaiset joihin piti heti osallistua ja ostaa se kuuluisa haalari (keltainen) sekä ommella ensimmäiset haalarimerkit. Koko luokkahan siellä fuksiaisissa melkein oli haalareineen täynnä yhteishenkeä, eli ryhmäytyminen oli tapahtunut. Siellä sitten vertailtiin haalarimerkkejä ja tutustuttiin lisää, opittiin toistemme kotikaupunkeja sekä aikaisempia ammatteja, yhteisiä tekijöitä löydettiin koko luokkamme värikkäästä historiasta. Tuntui että oikean valinnan olin tehnyt ja nyt alkaisi uusi aikakausi itselläni, eli opiskelijaelämä.

Sitten alkoikin se todellinen opiskelu, eli koulu. Kuvittelin pääni arkuksi (merimies kun olin) jonka kannen avaisin informaatiolle. Sitä sitten alkoikin tulla oikein kunnolla, päässä pyöri sydämen kammiot ja eteiset, sairaanhoitajien etiikka, hoitotyön perusteet, lääkelaskut, ergonomia ja muut ihmeellisyydet... Suorastaan huimasi se kaikki informaation määrä mitä oikeastaan kuuluisi sairaanhoitajan tietää. Välillä tuntui että tajuaako tästä mitään? Sitten alkoivat ne kokeet jo käsitellyistä asioista ja jännitys kasvoi, lukemista, lukemista ja lukemista. Ei auta muu kuin lukea, itseppähän halusin alalle.

Kokeet olivat ohi ja ne palautettiin, ja se helpotuksen määrä kun näin numerot oli valtava. Jotainhan olin minä merimieskin oppinut näköjään. Hymy alkoi löytyä taas, opiskelu siis kannattaa näköjään. Eikä se niin vaikeaa olekkaan, kyllä aikuisenakin vielä voi oppia. Tästä eteenpäin voin sanoa opiskelevani sairaanhoitoa entisenä merimiehenä :)

Opiskelu jatkui kiihkeänä läpi vuoden ja ensimmäiset harjoittelut työelämässä alkoivat. Taas jännitti mitenköhän pärjään todellisuudessa tällä työharjoittelujaksolla, osaanko toimia oikein, teenkö työni kuin kuuluu muiden mielestä, muistanko kaikki mitä on opetettu? Ja pärjäänkö? Työharjoittelussa huomasin että kaikki mitä olin oppinut koulussa lukuvuoden aikana, kirkastui kertaheitolla pääni sisällä. Vau mikä fiilis!

Varmuuteni kasvoi siitä että pärjään jo omilla siivilläni jotenkin. Tottakai myös opin lisää koko ajan, mutta osaan jo jotain uutta jota voin soveltaa tulevassa työssäni. Iso kiitos tästä kuuluu opettajille jotka selvästi ovat saaneet päähäni jäämään koulussa opittuja asioita. Nyt jo toimin palkallisena työntekijänä alalla ja koulun opit tukevat työtäni. Rahallisesti opiskelu on vaikeaa mutta ei sitä kukaan helpoksi ole sanonutkaan. Mahdollista se on kuitenkin, uskaltakaa yrittää ja lähtekää opiskelemaan jos niin haluatte.
Kiitos seisoo lopussa. Nyt minä jo olen syksyllä lähdössä ulkomaille työharjoitteluun ja se jos joku on jännittävää mutta palkitsevaa. Uskon ulkomaanharjoittelun rikastavan ammattitaitoani kovasti tulevana sairaanhoitajana.

Ensimmäinen vuosi on sekavaa ja informaatiota tulee todella paljon, mutta se kaikki on kiinnostavaa. Ei se pelota kuin alussa että miten tästä selvitään, olen minäkin selvinnyt tästä aikuisena, kahden lapsen isänä, entisenä merimiehenä jne... Nyt valoa näkyy tunnelin päässä ja maalaisjärki auttaa opiskelussa. Päivääkään en vaihtaisi pois siitä miten ensimmäinen opiskeluvuoteni on mennyt. Olen päässyt näkemään koulussa simulaattorissa miten lapset syntyvät ambulanssissa ja miten hyvällä ammattitaidolla, olen nähnyt ihmisten kiitollisuuden hädässä kun heitä auttaa ammattilainen. Tässä työssä kohtaavat onni ja suru, ilo ja itku, mutta päällisin puolin se on kanssaihmisten auttamista jota tässä maailmassa tarvitaan aina.

Ja minä haluan auttaa omalta osaltani.

T:kahuli aku